Anteeksi pitkä hiljaisuuteni. Jotenkin en ole vain saanut aikaiseksi..
Nyt kuitenkin olen jo kahdessa osassa, ollut jo 17. päivää! <3
Pikkuinen poikamme syntyi maanantaina 18.10.2010 (raskausviikolla 36+5), klo 5:49. Painoa hänellä oli 2865g ja pituutta 48,5cm.
Synnytys käynnistyi yllättäen lapsiveden menolla sunnintai-iltana noin yhdeksän aikaan. Supistelujakin oli, mutten niistä niin välittänyt kun aikaisemminkin oli supistellut ja kovemmin. Lähdimme kuitenkin tarkistuttamaan tilannetta yhdeltätoista synnärille ja olihan se lapsivettä. Siinä kohtaa olinkin jo 4cm auki ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. En oikein tajunnut että mitä tapahtuu.. Siinä sitten olimme mieheni kanssa salissa, kuuntelimme radiosta Suomipoppia ja musta tuntui niin tyhmältä olla muka synnyttämässä kun en oikein tuntenut vielä mitään kipua. No kyllähän ne supistukset sitten koveni ja pyysinkin niihin kohdunkaulanpuudutuksen. Epiduraali ei tullut mieleenkään,varsinkaan sen jälkeen mitä olin juuri päivällä kivunlievityksistä lukenut. Pelkäsin eniten niitä puudutuksia. Kätilöni kuitenkin sai vakuutettua minut ettei se puudutus oikeastaan sattunut. Siksi sen uskalsin ottaa. Ja eihän se sattunutkaan.
Ja se auttoi, enkä sen jälkeen tuntenut mitään kipuja. Se myös nopeutti avautumista. Puudutus laitettiin vielä toisen kerran ja sitten olinkin täysin auki. Aamulla klo 5 alkoi sitten ponnistusvaihe. 49 minuutin kovan työn jälkeen pieni poikamme syntyi. Kaikki kivut olivat poissa. Tunne oli jotakin niin uskomatonta kun sai rakkaan lapsen rintaansa vasten <3 Synnytyksemme sujui hyvin. Meillä oli ihana kätilö, jolta kyselin koko synnytyksen ajan kaikesta. Nyt kun kotona olen ollut jo kohta kaksi viikkoa niin huomaa kuinka itsetunto on kohentunut synnytyksen jälkeen. Ennnen en ollut näin varma itsestäni. En välttämättä aina uskaltanut olla oma itseni. Nyt uskallan, ja olen ylpeä itsestäni.Mutta vauva on ihana. Niin säännölinen, syö kolmen tunnin välein ja samalla vaihdetaan vaippa. Nyt hän jo jaksaa olla vähän hereillä ja katselee mielellään valoja kohti tai kasvoja.
Toissa yö me vietettiin kuitenkin meidän "Sipin" kanssa yö sairaalassa. Poika ei ollut syönyt kunnolla yöllä eikä päivällä niin veimme hänet päivystykseen. Siellä otettiin sitten kaikenlaisia verikokeita ja pojan bilirubiiniarvot oli huomattavasti koholla ja olihan se huomattavissa kun Sipi oli niin keltainen. Pikkuinen sitten sai yön valohoitoa ja pullosta syötettiin maitoa, koska hän ei jaksanut oikein itse imeä.
Aamulla olikin keltaisuus poissa ja arvot oli laskenut niin että päästiin kotiin. Tänä aamuna käytiin sitten vielä sairaalalla verikokeissa kontrollissa. Nyt pitäisi kaiken taas olla hyvin :) On tämä vauva-arki vaan niin ihanaa.
Hurjasti onnea perheen lisäykselle! :)
VastaaPoistaOnneksi olkoon ihanasta vauvasta! :)
VastaaPoistaVoi, tuo vihellys kuva on niin ihana....ihan siinä isänsä näköinen <3
VastaaPoistaOn se niin epätodellista, mutta mahtavaa! Varmasti on totta, että kun onkin joku toinenkin huolehdittavana, kuin vaan "minä itse", ja sellainen pieni vielä, joka ei ilman apua selviä, täytyykin yhtäkkiä olla itsevarmempi ja varmasti kun huomaa, että minähän osaan, niin yhäkin enemmän tulee varmemmaksi. Mulla on sellainen käsitys, että sitä se äitiys tekee. Ei enää niin paljoa aattele, mitä muut minusta ajattelet, vaan tekee vaan kuten haluaa ja tuntuu parhaalta. Ja sehän jos mikä on ihanaa ja vapauttavaa :) Voi kun mä haluaisin nähdä tän sun pikkuisen.
VastaaPoista